Tutkimuksellako otetaan ilmiöt haltuun?
Päihde- ja mielenterveysjärjestöjen tutkimusohjelmassa (MIPA-hankkeessa) olemme kollegani Päivi Rissasen kanssa pohtineet käsitteitä vapaaehtoisuus, vertaisuus ja kokemusasiantuntijuus järjestöissä. Tehtävämme oli alun perin hyvinkin selkeä: selkiyttäkää käsitteet.
Haimme, etsimme ja luimme. Vähitellen aloimme pohtia, olisiko tässä kysymys osaamisesta, aivan erityisestä osaamisesta. Kokemuksen kautta syntyneestä osaamisesta, joka on aivan erilaista kuin kouluttautumalla syntyvä osaaminen.
Miksi ei sitten puhuttaisi osaamisesta - osaamisesta vertaisena, osaamisesta kokemusasiantuntijana? Ei tarvitsisi enää erilaisia muunnoksia, kuten esimerkiksi vertaiskouluttaja, vertaisohjaaja, vertaisarvioija. Voisi puhua vertaisosaajasta, joka toimii kouluttajana, ohjaajana, arvioijana. Eikös tämä ole selkiyttämistä jos mikä?
Mietimme ja pohdimme ja viimein Päivi sai minutkin käsittämään, että yritimme mahdottomia. Näihin ilmiöihin oli vuosien varrella tarttunut vakiintuneita, ihmisten omasta elämästä, kokemisesta ja tekemisestä noussutta käsitteistöä. Niitä on itse asiassa mahdotonta lähteä noin vain muuttamaan ja yksinkertaistamaan, koska käsitteistä kukin ilmaisi tarkoin, mitä ihminen halusi tehdä ja millaiseksi omaa tekemistään kutsua.
Tutkija oli taas kerran törmännyt elämän ilmiöiden moninaisuuteen. Keskustellessani toisen kollegani Outi Hietalan kanssa, viittasi hän Clifford Geertziin. Ilmiöt tai käsitteet ovat syntyneet ihmisten arkipäivässä, lähellä heidän omaa elämismaailmaansa (experience-near). Tutkija taas yrittää käsitteellistää havaitsemiaan ilmiöitä (experience-distant). Nämä kokemusmaailmat eivät välttämättä kohtaa. Tutkija tavallaan ryhtyy tekemään väkivaltaa ihmisten kokemukselle.
Hyvä on, ei luoda kattokäsitteitä, annetaan ihmisten pitää käsitteensä. Tyydytään tekemään jonkinlainen koonnos erilaisista tavoista käsittää ja käsitellä näitä ilmiöitä. Onhan sekin kuitenkin tulos: ei välttämättä edes kannata yrittää ”selkiyttää”, siis jollakin tavoin yksinkertaistaa monimutkaista ilmiötä ja tutkijan näkökulmasta ”villiä” käsiteviidakkoa.
En tarkoita sitä, että tutkijan pitäisi jotenkin luovuttaa ja lopettaa käsitteellistäminen. Ei suinkaan, totta kai tutkimuksella on tärkeä rooli ilmiöiden selittämisessä. Mutta väkisin ei kannata yrittää kehittää kattavaa selitysmallia, koska silloin voi menettää jotakin olennaisen tärkeää itse ilmiöstä.
Kirjoittaja
Jouni Puumalainen, tutkija, VTM
Kuntoutussäätiö ja Mielenterveyden Keskusliitto
