Parkkisakko
Sain seutulipun. Rahana se maistui persaukiselle aamutuimaan. Eikä tarvinnut ottaa vaimon tukikymppiä käyttöön. Muijanheitto töihin, päivittäinen rutiinini ja kohti uutta seikkailua, joka oli tällä kertaa Kuntoutussäätiö. Paikasta tai jutun juonesta ei ollut suurempaa hajua. Olin ollut aikaisemmin parilla kurssilla. Työnhaku tai jotain sinnepäin ja tietokoneen käytöstä alkeita.
Näistä täytyy todeta, että jossain täytyy olla ylimääräistä rahaa tai kontrolli pettää. No asiaan. Olin tässä firmassa käynyt kääntymässä pari kertaa ja verrattuna muihin tarjolla oleviin paikkoihin, jotka olivat kieltämättä mielenkiintoisia,tämä kiinteistö on hyväntuoksuinen ja raikas. Toisaalta paikalla olevat ihmiset ovat iloisen oloisia eivätkä naama jotenkin vääränä, niin kuin on jossain havaittavissa. Nyt en tarkoita poliisiasemaa tai jotain poliklinikkaa... niin että raikas ensi fiilis.
Pienen etsinnän jälkeen kulkupeli parkkiin, siirtyminen kuntoutukseen. Täytyy sanoa, että asiassa on sisäistämistä. Mihin vitun kuntoutukseen? Minä? Olenhan ollut aina täyttä terästä, teflonia ja uroshormonia. Jokseenkin on oltava itselleen rehellinen ja myönnettävä, että viime vuodet on tullut vietetettyä ennen kaikkea sohvalla lojuen ja hyvää ruokaa syöden, sillä kokkihan olen ja tiedän miten makunystyräni herätellään täyteen raviin. Olen myös oluen suuri rakastaja. Toisin se oli ollut ennen. Oli vietetty enimmäkseen ulkoilmaelämää kalastellen ja veneillen, naisia nauratellen, josta viimeisestä minut vieroitti nykyinen vaimoni. En minä kalastusta ja veneilyä ole unohtanut. (Mutta) on iskenyt jokin perkeleen mukavuudenhalu ja vittumainen läskikerros, hillitön.
Minut ohjataan huoneeseen, joka ei ole luokkamainen ja on kohtuullisen kookas kahdessa tasossa. Porukkaa on jonkin verran, ei missään tapauksessa ahdasta. Ohjaajia taitaa olla puolenkymmentä. Ihmiset istuu siellä täällä yksin ja toiset pareittan nokka tietokoneessa kiinni. Niin, tämähän taisi sitä koneoppia. Istahdan sinkkupöytään. Pälyilen varovaisesti ympärilleni ja koitan olla huomaamaton. Epäilen sitä mahdottomuudeksi. Ei aikaakaan, kun teräksinen katse suuntautuu minuun. Säpsähdän. Minut on rekisteröity. Kokoan rysähtäneen ryhtini ja jankutan itselleni, ettei kaikki opettajat ole sellaisia, joita minun kohdalleni on jokunen sattunut. Kohotan varovaisesti katseeni. Ei ruoskaa, eikä sähköpiiskaa. Jumalauta, sehän HYMYILEE ja on vielä jopa nätti. Ansan mahdollisuus vilahtaa vielä mielessäni ja sieltä liihottaa toinenkin heti ensimmäisen vanavedessä, eikä ulkonäössä jää yhtään uskon siskostaan. On tää ihme paikka. Silti hätäisesti toivon, että niillä olis joku muu osoite mielessä.
Toden totta, he astelevat ohitseni jutellen ja naureskellen niinkuin normaali-ihmiset kohti ovea, jonka ymmärrän olevan lukossa, koska lasin takana räpistelee joku onneton rääpäle. Ehkä uusi uhri. Käännyn, pyyhin hikikarpalot otsaltani, tarkkailen silmäluomien raoista muuta väkeä. Kaikki näyttävät rauhallisilta, jopa hemmo, joka rakentanut peränurkkaan jonkinlaisen puolustusaseman tietokoneesta ja monitoreista. Yhtäkkiä mieleeni vilahtaa kammottava ajatus. Nämä raukat ovat huumattu. Terästän katsettani, joka on treenattu merellä monissa myrskyissä ja tuulissa havaitsemaan merimerkit, karit ja vaarat. Vaikka kuinka kyylään, ei näy pupilleja. No perhana, taitavat olla liian kaukana. Jännitys on liimannut persukseni penkkiin. Yhtä äkkiä siinä he ovat kaksi terävä katseista haukkaa kimpussani niin ainakin hetken kuvittelin mutta pienen esittelyn jälkeen ilmapiiri tuntuu hyvinkin leppoisalta. Päälleni vyöryy infotulva, täytyy analysoida tarpeellinen. Ystävälliset neidit hopöttää kaikkea. Seuraavaksi kahden pirkon kuulustelu jatkuu ahtaassa valohoitokomerossa. Nippu prösyyrejä, aivan turhia mielestäni. Pikkuhiljaa ruokatauko. Rullailen sätkän kävellessä autolle. Mitä perkelettä! Parkkisakko. Mielestäni täysin turha maksu. Tarkoitan, sitä että pyrin parkkeeraamaan koslani siten, ettei noita lappuja ilmestyisi missään tapauksessa tuulilasiini. Sinne suli se aamuinen huntti.
Kirjoittaja
J.N.
