Nimetön, 2022

‍

On vielä kesä, kun esitän toiveen työntekijälle kantakaupungin sydämessä sijaitsevassa toimistossa. Hän on juuri aloittanut työn, ja vaikuttaa ilahtuneelta saadessaan helpon asian, jota jatkaa eteenpäin. Hiki valuu maskini alla ja hymyilen tarkoituksellisen isosti, että hän varmasti huomaa sen. Olen asiallinen, oma-aloitteinen ja rohkaiseva. Emme kättele lähtiessäni.Alkusyksy on idyllisimmillään, kun seuraan karttapalvelun tarjoamaa kävelyreittiä kohti sovittua tutustumiskertaa tulevassa kuntoutuspaikassa. Auringon säteet pirstaloituvat läpi keltaisten ja vihreiden lehtien, tuulenvire tuoksuu samalta, kuin lapsuudessa koulun alkaessa. Matka ei ole pitkä, olen aivan liian ajoissa paikalla.Ilta ennen ensimmäistä päivää uudessa paikassa on levoton. Avaan ikkunan. Viilenevän syysyön ilma virtaa huoneeseen. Hengitän syvään ja käyn läpi kaiken, mitä tiedän etukäteen; päivän aikataulun, reitin paikalle, tilat jotka näin etukäteen, ohjaajat kenet tapasin. Tarkistan pakatun laukun, kaikki on edelleen valmiina. Valitsen vaatteet, laitan ne esille tuolille Kelan kirjeiden kasan päälle. Suljen ikkunan.

17 uutta nimeä, kymmenet uudet kasvot, neljä uutta eri digitaalista alustaa, kolme päivää aikaisin heräämistä ja ihmisten kohtaamista. Viikko pajalla on ohi ja kotimatka on ohi silmänräpäyksessä. Huomaan olevani hengästynyt, kävelin aivan liian lujaa ilman mitään syytä. Kotona laitan pesukoneen käyntiin, pyyhin keittiön tasot, puhun kämppikselleni kunnes hän ei jaksa enää kuunnella. Jännitys purkautuu tekemiseen, aamuyön puolella kaadun vihdoin sänkyyn. Nukun 13 tuntia.

‍Kahdeksan ihmistä puhuu samaan aikaan, viidestä eri aiheesta. Joku yskii ja aivastelee, en kehtaa kysyä, onko häntä rokotettu. Voimakas ruuan haju tunkeutuu nenään kasvomaskista huolimatta, joku törmää pöytään istuessaan alas, koko pöytä heiluu.

Laitan kuulokkeet korville, hengitän syvään. Tuttu melodia rauhoittaa. Aistien ylikuormitus hälvenee taka-alalle ja muistutan itselleni: tämä on vain yksi päivä.

Yöllä sataa, kuulen sen unen läpi. Aamulla lammikot lepäävät edellisenä päivänä laitetun asfaltin päällä kuin kastepisarat. Matala aurinko paistaa suoraan silmiin, sormia palelee. On lokakuu.Yöllä sataa, päivällä sataa, koko viikon sataa. Vilustun, osallistun pajalle videoyhteyden kautta. Kääriydyn vilttiin ja palelen silti. Oma sänky on liian houkutteleva, puolet päivän ohjelmasta menee ohi torkkuessani. Lupaan itselleni, että katson videotallenteen myöhemmin omalla ajalla.

Yöllä sataa, päivällä sataa, monta viikkoa sataa, sataa, sataa. Pimeys painaa silmäluomilla, unettomat yöt vetävät ryhtiä kohti maata. Jätän kesken yhden harrastuksen, matka julkisilla sinne tuntuu liian raskaalta viikoittain.

Lainattu läppäri raksuttaa, raskas ohjelma hidastuu ja jumittuu. Unohdan kuunnella päivän aiheen esittelijää ja putoan kärryiltä. Windows Task Manager is not responding. Edelleen sataa. On marraskuu.

Sataa, sataa, kunnes yhtäkkiä sataakin lunta.

Kirjoitan tätä tekstiä, toissapäivänä lumimyrsky pysäytti koko kaupungin. Viikko sitten näin auringon nousevan ensimmäistä kertaa kuukauteen. Otin siitä valokuvia, en jakanut niitä kenellekään. On joulukuu.

Huomaan ainaisessa dramatisoinnin tarpeessani keskittyväni tässäkin tekstissä vain negatiivisiin kokemuksiin pajalla. Tunnistan itsestäni jotain, mistä en pidä, toivon voisivani tunkea pääni tien poskeen nousseeseen lumikasaan.

‍Pitkään vireillä ollut virastoasia etenee ohjaajan avulla, kopioimme liitteitä hakemukseen, jota ei voi lähettää sähköisesti. Hyytävä tuuli keinuttaa puita pajan valtavien ikkunoiden ulkopuolella. Kuvittelen hetken päästäväni kaikki liitteet tuulen vietäväksi, lentäisivätkö ne kauas? Lähtisinkö itse lentoon kymmenien A4-arkkien mukana? Tulostustuore liitekasa lämmittää kylmiä käsiäni.

‍Tämäkin on yksi päivä.

‍Viikko sitten annetun valokuvaustehtävän palautusten esittely on käynnissä. Huomaan jännittäväni, vaikka pidän omista kuvistani. Muidenkin saama palaute on ollut rohkaisevaa, kehuvaa, ystävällistä. Valokuvissani on auringonlasku, väripilkahdus syksyn lehdissä, tanssiva katuvalo lammen yllä. Kuvat ovat yksinäisiä ja pohtivia. Olen niistä ylpeä.

Palaute on niin positiivista, että minun on vaikea ottaa sitä vastaan. Hymyilen kasvomaskini alla ja nyökkäilen, jokainen kiitos on edellistä hiljaisempi. Illalla kotona lataan kuvat sosiaaliseen mediaan.

‍Tämä on toinen päivä.Päivän ohjelman aiheesta versoaa pajalla keskustelua, mutta ihmisiä ei ole paikalla niin montaa, ettenkö saisi sanottua väliin mitään. Juttelen ihmiselle, kelle en aiemmin ole puhunut. Meillä on yllättävän paljon yhteistä. En ole nähnyt häntä pajalla sitemmin, en tiedä hänen nimeään vieläkään.

‍Tämä on yksi monesta päivästä.

Sataa, palelen, mutta sukkani ovat kuivat. Aamuaurinko lämmittää kasvojani, en saanut viime yönä unta. Raikas pakkasilma tuntuu keuhkoissa asti, pysähdyn matkalla hengittämään, olen silti ajoissa paikalla. Viima puskee läpi takistani, en huomaa sitä koska puiden värikkäät latvat ovat kauniit järjestelmäkameran etsimen läpi katsottuna. Mielialani kelluu syksyn ja talven sään vaihteluiden armoilla. Olen ajopuu, olen muuttolintu, olen ikivihreä kuusi kallion huipulla. Jokainen päivä on raskas, jokainen päivä on helppo. Yritän parhaani aina kun pystyn, aina en pysty. Annan tilaa tunteitteni lumimyrskyille, tasaharmaille taivaille, viikkojen sadekuuroille. Olen syksyllä istutettu sipuli, odotan kevättä.

Teksti ja kuvat

D