Helvetistä lähes vuosikymmen

Nousen uudelleen mudasta ja sohjosta, johdan soturini hyökkäykseen linnaketta vastaan sumun ja savun keskellä. Vihollinen on jossain siellä, en tiedä missä. Tiedän vain, että on taisteltava, kynsin hampain, vaikka lihaksiin ja niveliin sattuu. Kyyneleille ei ole aikaa, eikä tarvetta. Armoa ei saa antaa eikä pyytää. Ne ovat heikoille. En voi olla heikko, en saa, virheisiin ei ole varaa. Luontokaan ei anna armoa. Nousen uudelleen liikkeelle, en saa jäätyä.

Selvisin taas hetken. Haukkaan nopeasti sen vähän mihin on varaa. Pysy kuivana. Pysy liikkeellä. Älä luota mihinkään. Älä luota kehenkään. Räntä ja loska, kylmyys ja kosteuspitävät hereillä. Saisinpa nukkua hetken, mutta tapan ajatuksen välittömästi. Armoa ei ole. En voi olla heikko. Jatkan eteenpäin.

Huoltoaseman valot loistavat edessä. Ne ovat kirkkaat, liian kirkkaat. Pimeydessä on parempi, mutta pakko saada kahvia ja sätkäpuruja. Enempään heikkouteen ei ole varaa. Niin rakas suklaa on itsepetosta, sokeripalat olisivat kustannustehokkaampia. Huoltoaseman hintojen takia tyydyn puruihin ja kahvikuppiin. Tiedän, että saattaisin saada santsikupin, mutta en kerjää. Käärin sätkän valmiiksi, kiitän kahvista ja astun ulos räntään.

Herään kauhusta täristen. En saa pysähtyä, taistele tai jäädy.

Olen sängyssä. Tukahdutan kaiken tuskan, tungen sen jonnekin syvälle piiloon. Ja yö on kadonnut. Ulkona on vielä pimeää, mutta nousen keittämään kahvia. Oksettaa. En tiedä yhtään, miten huolehtia taloudestani, joten joudun tyytymään ruispuuroon. Toisaalta vaikka rahaa olisi, ulos astuminen ahdistaa. Vihollinen on ulkona, se yrittää hyökätä linnakettani vastaan. Taistelen vastaan. Tuumaakaan ei saa antaa periksi, heikkoutta ei saa näyttää. Saisinpa nukuttua hetken, nyt olisi jopa varaa.

Sen sijaan treenaan, rankaisen rautaa, vahvistan kehoani. Uusi taistelu on edessä.

Herään pimeydestä, en unesta, vaan raunioista. Luulin rakastaneeni. Luulin opiskelleeni. Se oli petos, juoni, tie tuhoon. Tappio. Karvas, kaiken tuhoava ja polttavan kirvelevä tappio. Ei koskaan enää. Ei koskaan. Älä luota mihinkään. Älä luota kehenkään. Armoa ei ole. En voi olla heikko. Jatkan eteenpäin.

Terapeutti saa kyyneleet silmiin. Kaikki sisälläni taistelee vastaan, mutta katselen kaikkea sitä ulkoapäin. Se on vain näytös. Se en ole minä. Se ei tunnu missään. Jos tuntuisi, oksentaisin. Otan kuitenkin kaiken opin vastaan minkä voin. Vihollinen olen minä. Nousen rynnäkköön mudasta ja sohjosta linnaketta vastaan ja puolustan sitä linnaketta. Siinä sodassa ei todellakaan ole voittajia.

Olisiko aika neuvotella rauhasta?

En tiedä monettako kertaa yritän, vai hakkaanko vai päätäni seinään, mutta juuri nyt olen hoitanut kahdeksan kuukautta melko moitteettomasti oman osuuteni sopimuksesta ja Kuntoutussäätiön Digipajalla olen ehkä vahvempi kuin koskaan. En riittävän vahva, mutta vahvempi kuin vuosi sitten. Ja uskallan rakastaa.

Kiitos Digipaja, kiitos A.

Kirjoittaja

JäniS