Suoraan sisältöön

Kuntoutussäätiön tutkijoiden ja kehittäjien blogi
Vaikuttavaa kuntoutusta

Tutkimuksellako otetaan ilmiöt haltuun?

Päihde- ja mielenterveysjärjestöjen tutkimusohjelmassa (MIPA-hankkeessa) olemme kollegani Päivi Rissasen kanssa pohtineet käsitteitä vapaaehtoisuus, vertaisuus ja kokemusasiantuntijuus järjestöissä. Tehtävämme oli alun perin hyvinkin selkeä: selkiyttäkää käsitteet.

Haimme, etsimme ja luimme. Vähitellen aloimme pohtia, olisiko tässä kysymys osaamisesta, aivan erityisestä osaamisesta. Kokemuksen kautta syntyneestä osaamisesta, joka on aivan erilaista kuin kouluttautumalla syntyvä osaaminen.

Miksi ei sitten puhuttaisi osaamisesta – osaamisesta vertaisena, osaamisesta kokemusasiantuntijana? Ei tarvitsisi enää erilaisia muunnoksia, kuten esimerkiksi vertaiskouluttaja, vertaisohjaaja, vertaisarvioija. Voisi puhua vertaisosaajasta, joka toimii kouluttajana, ohjaajana, arvioijana. Eikös tämä ole selkiyttämistä jos mikä?

Mietimme ja pohdimme ja viimein Päivi sai minutkin käsittämään, että yritimme mahdottomia. Näihin ilmiöihin oli vuosien varrella tarttunut vakiintuneita, ihmisten omasta elämästä, kokemisesta ja tekemisestä noussutta käsitteistöä. Niitä on itse asiassa mahdotonta lähteä noin vain muuttamaan ja yksinkertaistamaan, koska käsitteistä kukin ilmaisi tarkoin, mitä ihminen halusi tehdä ja millaiseksi omaa tekemistään kutsua.

Tutkija oli taas kerran törmännyt elämän ilmiöiden moninaisuuteen. Keskustellessani toisen kollegani Outi Hietalan kanssa, viittasi hän Clifford Geertziin. Ilmiöt tai käsitteet ovat syntyneet ihmisten arkipäivässä, lähellä heidän omaa elämismaailmaansa (experience-near). Tutkija taas yrittää käsitteellistää havaitsemiaan ilmiöitä (experience-distant). Nämä kokemusmaailmat eivät välttämättä kohtaa. Tutkija tavallaan ryhtyy tekemään väkivaltaa ihmisten kokemukselle.

Hyvä on, ei luoda kattokäsitteitä, annetaan ihmisten pitää käsitteensä. Tyydytään tekemään jonkinlainen koonnos erilaisista tavoista käsittää ja käsitellä näitä ilmiöitä. Onhan sekin kuitenkin tulos: ei välttämättä edes kannata yrittää ”selkiyttää”, siis jollakin tavoin yksinkertaistaa monimutkaista ilmiötä ja tutkijan näkökulmasta ”villiä” käsiteviidakkoa.

En tarkoita sitä, että tutkijan pitäisi jotenkin luovuttaa ja lopettaa käsitteellistäminen. Ei suinkaan, totta kai tutkimuksella on tärkeä rooli ilmiöiden selittämisessä. Mutta väkisin ei kannata yrittää kehittää kattavaa selitysmallia, koska silloin voi menettää jotakin olennaisen tärkeää itse ilmiöstä.

 

Jouni Puumalainen, tutkija, VTMMIPA-logo
Kuntoutussäätiö ja Mielenterveyden Keskusliitto


Julkaistu: 05.04.2016
Avainsanat: , , , ,

Jaa sivu!


Kommentoi artikkelia

Kommentit

  • 06.04.2016 klo 07:56, Mikko Henriksson

    Mielenkiintoista pohdintaa. Kysymys partikulaareista yksilöiden antamista merkityksistä suhteessa yleisemmän tason, tutkijan universaaleimpiin käsitteisiin on yhteiskuntatieteissä asettunut aina välillä vastakkainasetteluksi ahistoriallisen rationaalisen perustelun sfäärin ja toisaalta relativismin välillä. Vaikka tutkijankin käsitteiden ajatellaan viime kädessä nousevan empiriasta, pyrkimys saattaa niitä yleisesti valideiksi työkäsitteiksi rationaalisin perustein kadottaa aina jotain niiden historiallisesta rakentumisprosessista ja paikallisista merkityksistä. Toisaalta taas nietzscheläis-foucault’lainen genealogia ottaa historian ns. liian vakavasti keskittyessään tarkastelemaan ainoastaan käsitteiden historiallista määrittymisprosessia ja paljastamaan piilotettuja valtarakenteita siinä. Tämä metodologia on luonteeltaan destruktiivinen tai dekonstruktiivinen; käsitteiden nykyinen ”tila” oletetaan jonkinlaiseksi lopputulemaksi, telokseksi, jota kohti historia on edennyt, ja tämä prosessi puretaan auki analyysissä.

    Kolmannen tien tarjoaa pragmatistitaustainen sosiaaliteoreetikko Hans Joas, jonka esittämän affirmatiivisen genealogian mukaan dikotomista jakoa rationaalisesti perustellun universalismin ja paikallisten totuuksien relativismin välillä ei tarvitse hyväksyä kaikenkattavana: käsitteet muodostuvat paikallisesti ja ajassa, mutta tämä ei tarkoita sitä että niiden perusta olisi vain ja ainoastaan kontingenteissa sosialisaatioprosesseissa. Joasin mukaan ne käsitteet, joita ihmiset käyttävät, ovat ajan kuluessa tulkinnan ja uudelleentulkinnan sosiaalisten prosessien myötä tiedostetun tai tiedostamattoman yhteisen hyväksynnän saaneita artikulaatioita joko meidän omista, tai läheistemme kokemuksista. Käsitteiden syntymisessä kyse ei ole siis ainoastaan rationaalisista prosesseista koska kokemuksella ja (yhteisellä) tulkinnalla on tässä keskeinen osa. Toisaalta ei ole myöskään kysymys relativismista jonka mukaan mikä tahansa tulkinta tai käsite voidaan hyväksyä. Tämä ei käy jos tulkinnalla ei ole a) kokemusperustaa tai b) yhteisöllistä hyväksyntää.

    Lähtökohtaisesti ei siis pitäisi olla mahdotonta ajatella tutkimuksessa käsiteltävän paikallisia merkityksiä osana yleisempää tulkintakehikkoa.

Simple Share Buttons