Kuntoutussäätiön toimitusjohtaja Veijo Notkola: Kunnissa työskenteleville kuntoutuskoulutusta

Järjestöjen kuntoutusammattilaisten mukaan kuntoutuksen saatavuudessa on alueellisia eroja, hoito- ja kuntoutussuunnitelmien tekoa laiminlyödään ja kuntoutukseen pääsy on liian vaikeaa. Lisäksi yli 80 prosentilla kuntoutukseen hakijoista ei ole riittävästi tietoa kuntoutuksesta.

Suomalaisessa kuntoutusjärjestelmässä on siis vakavia ongelmia.

Seuraavassa Kuntoutussäätiön toimitusjohtaja Veijo Notkolan ajatuksia Järjestöbarometrin jälkimainingeissa.

Kuntoutukseen liittyvän tiedon puute nousee toistuvasti eri kyselyissä esille. Mistä tiedon puute johtuu ja mitä asialle voidaan tehdä?

Tätä asiaa on pohdittu vetämässäni sosiaali- ja terveysministeriön työryhmässä tämän vuoden aikana. Mainittakoon, että asiaan kiinnitti huomiota jo valtiontalouden tarkastusvirasto lääkinnällistä kuntoutusta koskevassa selvityksessään vuonna 2009.

Kaiken kaikkiaan kuntoutuksen asiantuntijoille tarvitaan täydennyskoulutusta. Kohderyhmänä pitäisi olla kuntien peruspalveluissa työskentelevät ja siellä avainasemassa ovat lääkärit.  Myös neuvonta- ja ohjaustyössä olevat sosiaalityöntekijät ovat keskeisessä asemassa.

Kuntien peruspalveluissa työskenteleville tarvitaan alueellisesti toteutettuja koulutuskiertueita, jossa tuotaisiin esille kuntoutuksen mahdollisuudet estää sairauksien pitkittymistä. Tavoitteena pitäisi olla, että perusterveydenhuolto osaa, pystyy ja haluaa tarjota kuntoutujalle ne kuntoutuspalvelut, joihin kuntoutujalla on oikeus.  Yhtenäisiä säännöksiä ja osaamiskriteereitä kaivataan myös kuntoutusalalla työskenteleville.

Mitä voitaisiin saavuttaa, jos järjestöjen ajama kuntoutustakuu saataisiin voimaan?

Suhtaudun vielä tässä vaiheessa varauksellisesti kuntoutustakuuseen, vaikka hyvältä ajatus toki kuulostaa. Tällä hetkellä esimerkiksi ammatilliseen kuntoutukseen on oikeus, kun tietyt kriteerit täyttyvät.

Silti ongelmia kuntoutuksen viivytyksettömässä käynnistymisessä on, Näin varsinkin mielenterveyskuntoutuksessa.  Tähän on nyt laitettu ryhtiä niin sanotuilla päiväsäännöillä: esimerkiksi Kela on kehittänyt työkykyneuvojan palveluita ja jos asiakas on sairauslomalla yli 60 päivää, työkykyneuvoja tarttuu asiaan.

Lääkinnällisessä kuntoutuksessa terveydenhuollon ammattilaisen on lain mukaan tehtävä hoitotarpeen arviointi viimeistään kolmantena arkipäivänä siitä, kun potilas on ottanut yhteyttä terveyskeskukseen. Vääjäämättä nousee mieleen, että näinköhän toimii?

Kuntoutustakuun aihioita on siis olemassa, mutta niitä pitää vielä selkeyttää. Ehkä on myös syytä selvittää, mitä puutteita systeemissä on. Näin takuu saataisiin toimimaan myös käytännössä.

Olisiko kuntoutuksen toteutumisen tehokkaampi valvonta ratkaisu asiakkaan aseman kohentamiseen? Kenen tulisi valvoa ja miten asia tulisi järjestää?

En usko, että valvominen tai uhkailu auttaa. Tärkeintä on, että kuntoutujan asiat otetaan vakavasti, kuntoutustarve selvitetään eikä kuntoutujaa pallotella paikasta toiseen. Kuntoutumisessa on nivelvaiheita, joissa neuvontaa tarvitaan. Ketään ei saa jättää heitteille. Eri toimijoiden pitäisi pystyä vaihtamaan sujuvasti tietoja. Tämä helpottaisi kuntoutujan etenemistä kuntoutuspolulla.

Voiko kuntoutukseen pääsyn kynnystä madaltaa?

Etenkin järjestöt tarjoavat matalan kynnyksen palveluita. Kunnissa pitäisi olla esimerkiksi perusterveydenhuollon puolella tieto siitä, mitä palveluja on tarjolla, kuka niitä tarjoaa ja kenelle ne on tarkoitettu.

Näissä kysymyksissä pallo on järjestöillä ja kuntasektorilla. Yhteistyö pitäisi saada sujuvammaksi ja sitä kautta tieto liikkumaan. Paljon voidaan tehdä ennen kuin henkilö ohjataan Kelan luukulle kuntoutuspalveluja hakemaan.

Jonkinlaista kuntoutuksen kokonaisselvitystä tarvitaan, kuten Järjestöbarometrissakin nousee esille. On hyvä, että sosiaali- ja terveysministeriö aikoo selvityksen vuonna 2014 toteuttaa. Toivotaan, että sen seurauksena kuntoutujan asema todella vahvistuu.