Tutkimusraportti vaikeasti päihdeongelmaisten kuntoututumisen prosesseista

Tutkimuskohteena on osallisuuden ilmiö, jonka ajatellaan ilmenevän väljästi ymmärrettyinä sosiaalisina suh­teina ja sidoksina.

Ilmiön tutkimiseksi haastateltiin 13 entistä päihteiden ongelmakäyttäjää, jotka olivat käyttäneet päihteitä keskimäärin 15 vuotta ja eläneet ilman päihteitä n. 7 vuoden ajan. Heistä viidellä oli jokin vamma. Lisäksi haastateltiin 34 heidän auttajikseen ni­meämäänsä maallikkoa ja ammattilaista.

Analyysimenetelmänä käytettiin simmeliläisen vuorovaikutusanalyysin sovelluk­sena toteutettua narratiivista analyysia. Sen avulla määriteltiin erilaisia sosiaalisten suh­teiden ja sidosten konfiguraatioita.

Tutkimuksessa nousi esiin kolme osallisuuden ilmenemisen muotoa. Kuntoutumi­sen var­­haisvaiheessa kuntoutus nojaa uuden päihteettömän elämäntavan hallinnointiin (elä­mänhallinnan osallisuus). Kuntoutujan alkaessa luottaa päihteettömyyteensä, hän ryhtyy tekemään kuntoutumistaan koskevia päätöksiä (elämänpoliittinen osallisuus) ja voi täl­löin irtaantua institutionaalisista ajattelumalleista. Lisäksi hänen on löydettävä tiensä sosiaalisten suhteiden muodostamaan piiriin oman arvostetun, toimintaansa ohjaavan koodiston kehittämiseksi (elämänorientaation osallisuus).

Tutkimuksen päätuloksena esitellään kuntoutuksen ”sosiaalisen” mekanismi. Se muodostuu em. osallisuuden muodoista ja niiden sisällöistä sekä erityisestä osallisuuden reflektiomekanismista. Viimeksi mainittu koostuu kuntoutusjärjestelmän disipliinien raskaasta alarakenteesta ja sosiaalisten maailmojen kevyestä ylärakenteesta. Lopulta kuntoutus pitkäkestoisena prosessina näyttääkin nojaavan nimenomaan sosiaalisten suh­teiden estetiikkaan – siihen, miten kuntoutuja liittyy sosiaalisten suhteiden piiriin tässä reflektiossa.

Johtopäätöksinä esitetään seuraavaa. Institutionaaliset disipliinit ovat elämän hal­linnoinnin kannalta tärkeä sosiaalinen resurssi. Muutkin instituutiot, kuten aikuiskoulu­tus tarjoavat päihdeongelmaiselle mahdollisuuden elämänsä organisoimiseen. Valitetta­vasti kuntoutuksen instituutio näyttää auttavan heikosti sellaisia, jotka rakentavat hyväk­sytyistä institutionaalisista ajattelumalleista poikkeavan elämänorientaation. Mikäli aut­tajat eivät tunnista heidän avun tarvettaan, autettavasta tulee – nurinkurisesti kylläkin – syrjäytynyt. Institutionaalinen kuntoutus muokkaa hienovaraisesti päihdeongelmaisten subjektiviteetteja vastuuttamalla heitä. Sen myötä muutenkin helposti häpeää ja alem­piarvoisuutta kokevien entisten päihteidenkäyttäjien elämän epävarmuus lisääntyy. Täl­löin on turvallisempaa lujittaa suhdetta insitutionaaliseen kuntoutukseen ja sen jäsenyy­teen. Näin yksilöllisesti vastuutetuksi tuleminen lisää addiktiivista käyttäytymistä.

Mattila-Aalto Minna, Kuntoutusosallisuuden diagnoosi. Tutkimus entisten rappio­käyt­täjien kuntoutumisen muodoista, mekanismeista ja mahdollisuuksista. Kuntoutussäätiön tutkimuksia 81/2009. Helsinki.

Julkaisu on maksuton ja sitä voi tilata Kuntoutussäätiöstä.